tiistai 7. lokakuuta 2014

Teiniäidit- kausi 1

Nostan hattua näille neljälle nuorelle naisella ja heidän asenteelleen elämän haasteita kohtaan.

Olen tainnut muutamassa päivässä kahlata läpi Teiniäidit- sarjan ykköskauden. Alkuvaiheen antivauva- asenteeni muuttui sarjaa seuratessani jopa siihen, että huomasin hymyileväni vahingossa lasten jutuille. Pääasiassa kuitenkin ihailin äitien rautaista tahtoa ja osaamista. Epäilen olisiko minusta siihen vaikka olenkin reilusti heitä vanhempi. Hyvä äitiys ei siis todellakaan ole iästä kiinni.

Ilmeisemmin kukin heistä oli saanut suodattaa abortti- ehdotukset ja oma tahto oli pitää tuloillaan oleva lapsi. Hienoa oli, että kaksi heistä onnistui tai pystyi pitämään myös parisuhteensa ja sitoutumaan kihlauksella. Hatun nosto myös lasten isille. Sarita ja Sanna osoittivat kuitenkin turkulaisella asenteellaan, että miehiä ei tarvita, vaan pärjäävät hyvin myös ilman.

Arvostettavaa, että Sarita pystyi kertomaan niin vapaasti synnytyksen jälkeisestä masennuksestaan sekä siihen liittyvistä oireista ja hoidosta. Toivottavasti elämä hymyilisi jo hänelle. Uskoisin, että hänen kertomuksensa auttaisi muita samassa tilanteessa olevia.

Sannan aurinkoinen hymy, sekä toimiva ote elämään ja tekemisen meininki olivat hienoa katsottavaa. Ex-poikaystävä ilmeisesti toi toistuvasti haastetta, mutta siitä huolimatta hän tuntui jaksavan uskoa rakkauteen unohtamatta kuitenkaan poikansa etua. Uskoisin kokemusten tuovan etua työuralle.

Teyasta jäi mieleen suorapuheinen asennetta uhkuva nainen, joka kyllä näytti omalla esimerkillään, että lapsesta huolimatta voi ja haluaa huolehtia ulkonäöstään. Jäin miettimään mitä hänen sairastamalleen anoreksialle olisi tapahtunut ilman raskautta.

Tanjan isä oli sympaattisen oloinen ja osoitti hienosti tukensa tilanteelle ainakin näin tv:stä tulkittuna. Vaikeasta tilanteesta huolimatta Tanja suunnitteli opiskelujaan sekä sai pidettyä yllä parisuhdettaan hoitaen vielä vauva-arkea. Vau!


Teiniäitiys on asia, joka varmasti puhuttaa ja tuo tunteita pintaan. Uskon, että teiniäitiys on asia jota on aina ollut ja tulee aina olemaan. Mielestäni suurennuslasilla äitien vahtaaminen on turhaa, vaan kannustaisin löytämään tilanteen positiivisuuden - he pyrkivät parhaan kykynsä mukaan hoitamaan tilanteen oman näkemyksensä mukaan oikein. Turhan arvostelun sijaan voisi yrittää tarjota auttavan käden tai tukevan olan?

Kommenttini on uraputkea luoneen antivauvalijan luomia, jota jo kohta piakkoin aletaan kutsumaan iäkkäämmäksi ensisynnyttäjäksi. :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti