Denali -sait minut itkemään...

Perheessämme on aina ollut eläimiä. Ensin koiria ja sitten ihan kuin vahingossa kissat saivat pienet viekkaat tassunsa oven väliin ja valtasivat vuosien mittaa koko asunnon. Nyt kun asun vanhempieni luona vielä toistaiseksi niin kaksi kättä ei riitä laskemaan kissojemme ja koiriemme lukumäärää. Kaaos on ainoa oikea sana kuvaamaan tilannetta. :)

En osaa sanoa kumpi ystävyydestä saa enemmän. Eläin vai ihminen? Huonosta kohtelusta kärsinyt eläin saa aikaa ja rakkautta sekä oman kodin. Hyvän pentuiän saanut eläin pääsee loppuelämän kotiin. Vai sitten ihminen, joka kai tavallaan hoitaa itseään eläimen kautta ja kanssa. Kumpi se lopulta onkaan joka silittää tai tulee silitetyksi?

Sairastumisen jälkeen pimeimpinä kuukausina sain elämääni valoa pienen ja vanhan koiran muodossa. Olen aina pitänyt tulisieluisista ja mielellään isoista koirista, mutta silloinen kävelemättömyyteni asetti rajat omien koirien hallintaan. Tämä koira oli liian tavallinen ja liian olematon kiinnostaakseen ihmisiä, mutta täydellinen minulle terapiakoirana. Kun sain pienen koirani syliini, jonka silmät anoivat hyväksyntää ja rakkautta, tiesin saaneeni tallatulle sydämelleni hyvän kodin. Uskon, että hänen tulonsa antoi minulle voimaa jatkaa haasteissa eteenpäin. Sinä ensimmäisenä viikonloppuna itkin koirani turkkiin ja en ollut yksin.

Ajauduin kauemmas Denalista, videon koirasta.  Halusin varmaankin yrittää sanoa, että eläimet ovat pelastaneet varmaan monia vain olemalla läsnä. Tässä hieno kunnianosoitus vanhan koiran elämälle ja kertomus siitä, että eläimiesi kanssa et ole koskaan yksin...

Paijataan tänään hetki pidempään... Ja muistetaan jo pilvien tuolla puolella olevia ystäviämme.