Kun on ollut pitkään poissa työelämästä ja oikeastaan myös sosiaalisesta elämästäkin mukaan lukien kaupoissa käynnit, kahvittelu, juhlimiset tai oikeastaan mikään asiointi kodin ulkopuolella apteekkia, kuntoutuksia ja sairaalakäyntejä lukuunottamatta, niin nyt tutisee pöksyt. Rohkaisin mieleni ja kysyin mahdollisuutta tulla seuramaan oman alani töitä ja se tehtiin hyvinkin mahdolliseksi. Ja vielä todella ymmärtäväisesti minua kuunnellen.
Olen ollut yli viisi vuotta pois työelämästä. Tarkalleen ottaen kohta seitsemän vuotta. Niin kauan kuntoutuminen on vienyt aikaa ja toki tulee vielä viemäänkin aikaa. Viimeisten parin vuoden aikana ennen koronaa olen ollut joitakin pätkiä muutaman tunnin viikossa töissä. Joistakin on jäänyt parempi mieli kuin toisista. Kuntoutusten, palautumisen ja työminän asiantuntijuuden yhdistäminen vie rajallisista voimavaroistani yllättävän paljon.
Sanoisin olevani kovinkin epävarma. Liikkumisen rajoitteet, yllättävä uupuminen ja työelämän hektisyys ovat paketti, jossa kaikki osat eivät voi saada yhtälailla huomiota. Olen yllättynyt siitä, miten työelämään palaaminen asteittain herättää toisissa työntekijöissä tunteita. Olisin luullut, että motivoitunut työhön palaaja otettaisiin positiivisesti vastaan ja vielä ymmärryksellä. Toki ymmärrän, että työntekijät ovat valmiiksi kuormittuneita. Onkin harmillista, että hyvin pieniä työmääriä ei tueta yhteiskunnassa vaan esimerkiksi työhön paluu KEVAn työkokeilun kautta edellyttää 20 työtuntia viikossa. Se on ota tai jätä. Mikäli siihen tuntimäärään ei pysty, ei työhön paluu ole vielä ajankohtaista omista toiveista huolimatta. Tämä on oma kokemukseni kun olen keskusteluja KEVAn kanssa käynyt.
Eilisillan plarasin Pinterestistä työvaate ideoita. Toki voisin perehtyä myös ammattikirjallisuuteen sen ajan, mutta tässä täpinässä tämä oli älyllisesti sopivampi ratkaisu. En todellakaan tiedä mitä laitan päälleni. Helppoja, mutta asiallisia vaatteita. Farkut, nätti paita ja villatakki sekä huivi taitaa olla vaihtoehdoista paras. Seuraavaksi aloin pohtimaan meikkiä - miten meikata kun maski peittää suurimman osan kasvoista. Laitanko meikkivoidetta koko kasvoille vai vain otsaan? Entäpä poskipuna? Pohdin myös lakkaisinko varpaankynteni, voisihan se tuoda itselle itsevarmuutta vaikka kukaan ei niitä näekään..
Laukkukin on ongelma. Rullailen pyörätuolilla, joten kädet on oltava vapaana. Crossbody laukku olisi kiva, mutta olisiko reppu kuitenkin vielä näppärämpi pyörätuolin takana. Laukkuun pitäisi saada mukaan ainakin vesipullo, pieni termospullo teetä, jonkinlainen pieni piristävä välipala, työpapereita, avainnauha, lompakko, meikkipussi (!), lääkepussi, kalenteri ja varmastikin käsidesi sekä silmälasien putsauslappuja. Useampi tasku laukussa olisi hyvä, jotta kassin kaivelu ei kuluttaisi ylimääräistä energiaa.
Kengissä on hyvä ottaa huomioon se, että käyttäessäni toista jalkaa käsieni apuna pyörätuolin liikuttamiseen, kengän pohja ei saisi olla liukas. Aina niin mukavat muodottomat talvisaappaani lampaan karvalla vuorattuna eivät ehkä tähän tilanteeseen ole sopivat...
Kun sisäistä itsevarmuutta on naftisti, niin näköjään korvaan sitä ulkoisesti. Fake it till you make it, kuten joku viisas on joskus sanonut..
Onko sinulla ollut kokemuksia paluusta työelämään poissaolon jälkeen? Saatko ulkoisiin asioihin panostamalla itsellesi lisää itsevarmuutta? Olisiko sinulla minulle viime hetken vinkkejä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti