Pääsin tänään ulos.
Misteri oli vanhempieni luona käymässä ja halusi tutustua Turussa baariin, joka on ollut elokuvassakin. Minut pakattiin mukaan pyörätuolin kera. Hyvä niin, sillä vihertävä silmämeikkini mustakultaisella varjostuksella olisi voinut muuten mennä hukkaan..
Misterille elämä pyörätuolin kanssa tuntuu suhteellisen luontevalta, luontevammalta kuin minulle. Hän taitaa kokea miehiseksi tehtäväkseen raijata naisensa paikkaan kuin paikkaan. ;) Jos minä saisin päättää, en uskaltaisi lähteä minnekään, sillä arastelen pyörätuolilla liikkumista yleisillä paikoilla tilanpuutteen sekä vaikean maaston vuoksi. Kotona ja pihalla liikun lyhyitä matkoja kävellen, joten toistaiseksi tuoli on aina mukana. Ja kyllä, tämä oli neljäs matka siviilissä jos fysioterapiareissuja ei lasketa.
Ihmiset suhtautuvat tuoliini enemmän tunteella kuin minä. Jotkut pälyilevät, toiset tulevat tavaamaan minulle ( blondiuden ja tuolissa istumisen lisäksi olen ilmeisesti saanut kaupan päälliseksi lobotomian... ), jotkut jopa hymyilevät. Mukavalta tuntuu kun vieraat ihmiset tsemppaavat tai auttavat niin pyytäessäni, sillä silloin saan varmistusta ihmisen hyvyydestä, johon olen välillä uskoni menettänyt.
Baarin ulkopuolella mies tuli puhumaan minulle. Kertoi omasta sairastamisestaan. Humaltuneena syksyisestä ilmasta kyseli minun tuolini kohtaloa. Toivotti tsemppiä ja hymyili. Tuntui hyvälle, kun joku näki minut. Ei pelkkää tuoliani. Sillä täällähän minä vielä olen...
Kannustuksen sananen. Ole mikä olet, mutta kanna itsesi ylpeydellä. Sekä ripauksella huulikiiltoa, jos se vain on mahdollista!
Ja viisauden sana. Valitse mies, joka kestää sinua sellaisena kuin olet kulloisenakin hetkenä. Sillä elämä tulee kolhimaan ihan pyytämättäkin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti